aiti-hukassa

Äidin identiteettikriisi eli matkani rennommaksi äidiksi

Tämä on Äidin oma huone- blogissa vierailevan äidin omakohtainen avautuminen äitiydestä.

Hei! Olen vieraileva kirjoittaja. Olen introvertti äiti erittäin sosiaaliselle kuusivuotiaalle. Olen ollut pitkään kotiäitinä, ja juuri tällä hetkellä olen työtön ja etsin omaa paikkaani aikuisten maailmassa.

Kotiäitinä ollessani olen kohdannut sekä parhaat että huonoimmat puoleni.

Äitiys on yhtä aikaa maailman ihanin ja vangitsevin tunne, jotain mikä yllättää päivä toisensa jälkeen ja jotain mihin on mahdotonta täysin sopeutua.

Äitiyteen sopeutuminen oli minulle, perfektionismiin pyrkivälle ylisuorittajalle, hyvin vaikeaa. Mitä tällä tarkoitan? Lue eteenpäin niin kerron.

Äitiyden alkutaival oli kivikkoinen

En oikein enää muista, mistä vauvakuume alkoi. Muistan vain, että se oli pakottava tunne. Olin juuri valmistunut korkeakoulusta ja vauva tuntui selkeältä seuraavalta askeleelta.

Täytyy myöntää, että kotiäitiys kuulosti ihanan rennolta opiskeluvuosien jälkeen. Olin ehkä hieman väärässä sen suhteen.

Kuvittelin etukäteen olevani täysin lapselleen omistautuva ja lempeä äiti. Heijaisin lasta sylissäni kaiket päivät ja ajatukseni olisivat pehmeitä ja pörröisiä kuin kissanpennut.

Välillä näin kyllä kävikin, mutta suurin osa ajasta vastasyntyneen ja myöhemmin taaperon kanssa kului kuin työleirillä. Sillä ajatuksella, että kunhan tästä selviän.

Aamulla mies lähti töihin ja jäin kahden lapsen kanssa. Syötin, puin, vaihdoin vaipat, leikitin, halin, nukutin ja ulkoilutin.

Mutta suurimman osan ajasta hyvin kärsimättömänä.” Kunhan tästä selviän, niin ehdin tehdä jotain omaa. Kunhan tästä selviän, niin mies tulee kotiin. ”

Aamut alkoivat useimmiten samalla ajatuksella: kunhan tästä päivästä selviän.

Jonkin oli muututtava ja pian

Ymmärrettävästi tilanne sai minut miettimään, onko minussa tai ajatuksissani mahdollisesti jotain vikaa.

Miksi en osaa elää täysin hetkessä, lapsen seurasta nauttien? Miksi ajattelen liikaa omia asioitani ja omia tarpeitani? Mikä siinä lapsen kanssa olemisessa on niin rankkaa?

Näin jälkeenpäin ajateltuna otin äitiyden selkeästi liian tosissani. En osannut rentoutua vaan suoritin äitiyttä.

Tiedättehän, juuri sellainen äiti, jolle päiväaikataulu on niin tärkeä, ettei millekään hauskalle ja spontaanille jää aikaa. Aamiainen, ulkoilu, lounas, leikkiä, ulkoilu, leikkiä.

En lopulta edes keskittynyt mihinkään, koska odotin vain, milloin on aika siirtyä seuraavaan “tehtävään”.

Koitin sulkea päästäni omat tarpeeni ja ajatukseni ja keskittyä olemaan ainoastaan hyvä äiti. Ja näin kuvittelin jatkavani monta vuotta.

Ja arvatkaa mitä. Se vei ilon äitiydestä. Koin olevani huono vaikutus lapselleni. Olin aina kiukkuinen, äkkipikainen ja kärsimätön.

Huomasin lapseni jopa välillä pelkäävän minua. “Äiti kuitenkin vain huutaa. Äiti ei kuitenkaan halua leikkiä. Ei äiti ikinä halua”.

Lapsi tukeutui isäänsä entistä enemmän. Töissä käyvä ja omia juttujansa edes joskus tekevä isä oli “yllättäen” se rennompi vanhempi.

Tämä herätti minut lopulta ajattelemaan omia tarpeitani. Mitä äiti tarvitsee ollakseen onnellinen?

Jos ne asiat eivät olekaan täysin samoja mitkä tekevät lapsen onnelliseksi?

Lue myös tämä artikkeli: 20 merkkiä, joista tunnistat olevasi uupunut äitiyteen!

Rennompi ote äitiyteen

Olen pahimpien aikojen jälkeen yrittänyt olla rennompi äiti, ja uskon ja toivon että olen siinä onnistunutkin. Ainakin joissain asioissa.

Olen ottanut tavoitteekseni olla spontaanimpi ja rennompi. Ja itsekkäämpi. Pyydän apua ajoissa ja pidän huolen omista tarpeistani.

Totta kai asiaan vaikuttaa se, että lapseni on kasvanut. Kuusivuotias on monella tavoin helpompi kuin taaperoikäinen.

Olen myös oppinut elämään sen asian kanssa, etten ole luonnostani maailman lempein ja helpoin äiti. Olen äkkipikainen, viallinen ja inhimillinen. Teen virheitä ja mokailen. Yritän silti parhaani.

Lapseni on, kovin yllättäen, myöskin temperamenttinen ja vahvatahtoinen. Hän on myös maailman hyvätahtoisin ja uteliain ei-enää-niin-pieni tyttö.

Meillä huudetaan ja kiukutellaan, mutta myös halataan ja rakastetaan.

aiti-loytaa-itsensa

Mitä äitiys on minulle opettanut tähän mennessä?

  • Olen alkanut luottaa siihen, että kaikista peloista ja ahdistuksista huolimatta olenkin ehkä onnistunut kasvattamaan ihan kelpo ihmisen.
  • Ei kannata matkia toisia äitejä, vaan tehdä asiat niin kuin omalle perheelle on parhaaksi.
  • Jos äiti ei ole tyytyväinen, kukaan ei ole tyytyväinen.

Nykyään on henkistä tilaa hengittää

Lapseni aloittaa syksyllä ykkösluokalla. En voi käsittää miten aika on mennyt yhtä aikaa hitaasti ja niin nopeasti.

Tunnen iloa siitä, että olen onnistunut kasvattamaan niin ihanan tytön. Mutta samalla myös helpotusta siitä, että pikkulapsiarki alkaa olla ohi.

Minulla ei suoraan sanottuna olisi tarpeeksi äitienergiaa tehdä kaikkea toista kertaa.

Esitän samalla kiitokset miehelleni ja isovanhemmille, joita ilman olisin varmaan seonnut lopullisesti jossain vaiheessa äitiyttä. Ja kaikille äideille, jotka uskaltavat myöntää, ettei lapsiarki aina suju kuin Strömsössä. Olette mahtavaa vertaistukea.

En voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään. Tekisin varmasti monta asiaa eri lailla, jos saisin uusintamahdollisuuden.

Mutta selkein virheeni oli se, etten ottanut pikkulapsiarjessa tarpeeksi aikaa ollakseni ihan oma itseni. Ei äiti eikä vaimo, vaan ihan oma itseni, joka tekee myös haluamiaan asioita puhtaasti itsekkäistä syistä.

Siksi jossain vaiheessa matkaa hukkasin itseni äitiyteen. Onneksi sieltä on mahdollista myös löytää takaisin. Hitaasti, mutta varmasti.

kompassi-Aidinomahuone

Oletko palaamassa työelämään? Ehkä tästä artikkelista on apua: Kotiäidin paluu työelämään – en osaa enää mitään!

Etkö tiedä, miten voisit toteuttaa itseäsi ja unelmiasi? Katso vinkkejä TÄÄLTÄ

Mitä pidit tästä äidin tarinasta? Haluatko lukea lisää samanlaista sisältöä? Kerro ihmeessä kommenteissa ja jaa myös ystävälle! Kiitos<3

Mitä mieltä olet, kommentoi niin jutellaan lisää!